|
Huomenta!
Monesti olen viime vuosina ajatellut sukupolven vaihdoksia, niin eduskunnssa kuin kunnallisellakin puolella. Kun on elänyt 50- ja 60-lukujen niukkuuden, ei ole aina ymmärtänyt tätä nykymaailman menoa. Arvot ovat missä ovat. 70-luvun ”vapaan kasvatuksen” tulokset ovat luku sinänsä. Kun lapsuus ja nuoruus keskittyvät vain omaan napaan tuijottamiseen, ilman kodin antamia rajoja, ei voi kasvaa kuin itsekeskeisiä aikuisia. Jos ei sosiaalisuutta ja toisten huomiomista opita jo lapsuudessa, ei sitä enää opitä aikuisenakaan.
Elämä kuitenkin opettaa. Vastoinkäymisten kautta on mahdollisuus oppia, jos ottaa opikseen, eikä syytä muita.
Äitini siirrettiin Uppsala-talolta Voutilaan sen valmistuttua. Vanhukselle se oli suurten lupausten muutos, muutos parempaan. Nämä lupaukset eivät päässeet hänen kohdallaan toteutumaan. Virikkeelliset loppuvuodet olivat osa unelmaa. Unelmat olisivat osittain totetutuneet, jos en olisi ollut työelämässä, vaan minulla olisi arkipäivinä ollut mahdollisuus olla hänen kanssaan ja hyödyntää Voutilan antamia mahdollisuuksia.
Kaikki vapaaehtoistyö vanhusten hyväksi on tarpeen. Pienistäkin asioista saadaan päivään arjesta poikkeavaa mielihyvää tuottavaa piristystä. Jos jollakin pienellä rahallisella sijoituksella saadaan parannusta, niin se on ihan ok.
Tämä ”aamunavaus” heräsi aurinkovarjokeskustelusta. Ei muiden ajatteleminen ja huomioiminen ole niinkään riippuvainen poliittisesta suuntauksesta kuin henkilökohtaisesta ajatusmaailmasta.
Väkän muistelut ja tulevaisuuden hoitokodit palauttivat muistot mieleen. Oli tosiaan tapaus, kun The Renegades tuli Hämeenlinnaan esiintymään. Vanhan kentän katsomossa bändi esiintyi ja me katsoja- ja kuuntelijajoukko olimme turvallisen etäisyyden päässä esiintyjistä. Montaa sataa ei paikalla ollut - ainakin mielikuva tapahtumasta jäi sellaiseksi. Taisi olla enemmän nuorisoa Spede-klubin järjestämissä bändivierailuissa Palokunnantalolla. Suomalaiset kuuluisuudet vetivät paremmin.
Suuria massatapahtumia ei vielä 60-luvulla ollut, kuten nykyään. Elämys oli olla Rollareiden konsertissa neljänkymmenentuhannen muun paikalla olijan kanssa. Ei olisi uskonut, minkä tunteen herätti, kun Mick Jagger hyppi kymmennen metrin päässä! Vietti sinä kesänä kuusikymppisiään, minä joitain vuosia myöhemmin, mutta joukon mukana hypin. Mahtava oli konsertti.
Eipä ole tullut konserteissa vähään aikaan käytyä. Mikälie kuitenkin herätti lähtemään Topmoustin konserttiin Verkatehtaalle. Hieman oli häpeän tunnetta, kun ajattelin, että tällainen yli kuuskymppinen lähtee katsomaan ja kuuntelemaan nuoruuden nostalgian huumasssa silloista ihannettaan.
Häpeän tunne haihtui, kun pääsi perille ja huomasi, että muukin yleisö oli samaa ikäluokkaa.
Varmaan entisiä tuttuja oli enemmänkin kuin tunnisti. Kummasti yli neljä vuosikymmentä tekee tuntemattomaksi!
Konsertti oli viihdyttävä. Nuoruuden tunteet ja tapahtumat palasivat musiikin myötä. Muistoihin palasivat maanantain nuoristokahvilaillat Hämeenkaaressa, Palokunnantalolla esiintyneet bändit. Tanssit Hämeenkaaressa ja kesäisin Sotkalinnassa.
Tältä pohjalta tulevaisuuteen.
Lukiessani juttua kouluissa kannustetaan epätyypillisiin ammatteihin, tuli mieleeni kuusikymmenluvulla viidennen luokan ammattinvalinnanopettajan ehdotus meille tyttölyseolaisille. Hän kertoi, että varma työpaikka meille tipulan oppilaille oli siihen aikaan saada paikka karjakkona ja suositteli meille alan koulutusta keskikoulun jälkeen. Tuskin yksikään tälle alalle hakeutui, jollei sitten ole maatalon emäntänä kyseisiä tehtäviä hoitanut. Itse olisin silloin ollut kiinostunut opiskelemaan matematiikkaa, mutta samainen opettaja suositteli minulle voimistelunopettajan uraa. Olinhan siihen aikaan hyvä urheilussa, mutta voimistelu oli kaukana taipumuksistani. Se siitä urasta.
Nykyään karjakoista ja maatalouslomittajistakin on jokinlainen pula ollut, mutta onneksi naapurimaasta on alalle saatu työvoimaa. Ei ole täällä vieläkään ollut kovin vetovoimainen ammatinvalinta.
Pari viikkoa tuli seurattua Intian politikointia sikäläisestä televisiosta. Täytyy todeta, että meillä eletään rauhallista elämää myös politiikan teossa. Matkustimme edetakaisin Hki-Lontoo-Mumbai-Goa. Intiassa oli koko ajan päällä korkeampi terrorismiuhka. Kaksi päivää aikaisemmin oli annettu määräys korkeammista turvatoimista. Konekiväärein ja millä lie varustautuneita sotilaita kuhisi joka kentällä. Hotelliinkin oli tällä kertaa mentävä joka kerran sisään mennessä turvatarkastuksen kautta. Pari päivää ennen tuloamme oli tämä tehostettu valvonta tullut, mitään ei lähistöllä tapahtunut, mutta TV:stä näki mitä kauheuksia vähän kauempana oli. Panajissa oli pari päivää kestävä illmastokonfrenssi ja turvatoimet olivat melkoiset.
Hotellialueella tästä kaikesta ei ollut tietoakaan. Parin viikon ajan oli jos jonkinlaista pienempää konfrenssia, Oli Tetra Pak ja monta muuta kansainvälistä nimeä. Ranta-alueella ja puutarhassa pidettiin iltaisin juhlia. Hienonta oli sivusta seurata intialaisten tapaa luoda yhteishenkeä ja siten tehokkuutta.
Mellakoita oli valtion budjetista. Jos oikein ymmärsiin inflaation on ollut n. 18 %. Ruoan hinta on noussut ja oli uhka edelleen nousta, mutta kiivaan pariviikkoisen aikana budjettisopuun päästiin. Ruoan hintaa lasketaan ja polttoaineen korotetaan.
Tyytyväinen täytyy olla, meni sitten kuinka huonosti hyvänsä, niin ei ainakaan niin huonosti kuin tavallisella intialaisella.
Vierailu sikäläisessä kodissa oli kokemus sinänsä. Ovat hyvin vähään tyytyväisiä sukunsa ympäröimänä, toinen toisestaan huolehtien.
Olen ollut pitkään ”kaksoisagenttina” kunnallisessa päätöksenteossa. Tiedän, että varsinkin pienessä kunnassa se on tuonut joillakin henkilöillä ristiriitaisia tilanteita. Asiasta olen käynyt keskusteluja ja todennut, että minulle on kaksi eri asiaa - olla töissä ja päättämässä asioista. Työpäivän aikana olen palvelija.
Pitkä työkokemus on kuitenkin antanut mukanaan laajat tiedot yhteiskunnallisista asioista,kuten tiedon määrää on kertynyt muutenkin. Kirjastotyössä pysyy ajan tasalla, kun on avoin ja silmät auki. Haitaksi ei ole ollut myöskään tutustuminen hankittuun aineistoon. Myös tietoyhteiskunnan mukanaan tuomat tiedot ja taidot ovat auttaneet selviytymään arjessa. Tiedon määrä ei myöskään ole ollut haitaksi päätöksenteossa.
Näitä asiantuntija kaksoisagentteja on vähän yhdeltä jos toiseltakin alalta. Kuntatyönantajan palveluksessa olevia on tunnetusti paljon päättämässä. Onko asiantuntemus haitaksi vai hyödyksi, sen voi huomata vain päätöksiä tehtäessä. Olisiko päätöksenteko helpompaa ja luotettavampaa, jos päättämässä olisi vain yksityisten palveluntarjoajien edustajia.
Ehkä täytyy muistaa myös, kuinka paljon onkaan yhteiskunnan tukemana toimivia yrittäjiä. Verovaroja voidaan käyttää niin monella tavalla ja monesta taskusta.
En kovasti syyllisyyttä tunne, että olen joutunut melkein koko työelämäni olemaan kunnan tai kaupungin palkallisena (kohta 42 vuotta), mutta kuitenkin pienipalkkaisena. Syyllisyyttä en myöskään tunne siitä, että olen ja olen ollut päätöksenteossa mukana. Minulla on ollut onni saada olla mukana niin maakunnallisissa kuin seudullisissakin tehtävissä, joiden tehtävien kautta olen oppinut lähiseudut tuntemaan.
Niinhän se kuitenkin on, että… ”se koira älähtää, mihin kalikka kalahtaa”…
En tiedä, ajatteleeko kukaan oikeasti, että kaupunki rikastuisi ostaessaan palveluita yksityisiltä, mutta eivät pörssiyhtiöt, eivätkä muutkaan yksityiset yrittäjät tappiokseen yritystoimintaa pyöritä. Kaupunki kylläkin voi säästää yksityisille siirtyvissä palveluissa, koska silloinhan maksajana on suoraan palvelun saaja. Vanhus maksaa palveluasumisen kustannukset itse tai omaiset avustavat. Kulut ovat huomattavasti suuremmat, kun on asumisen kustannukset, hoito- sekä lääkekustannukset. Laitosasumisessa sentään jää rahaa omaankin käyttöön n. 18 %. Äidilläni jäi 130 euroa kuukaudessa, ollessaan laitoshoidossa, palvelutalossa asuessaan rahat eivät riittäneet. Tädilläni olisi jäänyt yli 300 euroa kuukaudessa laitoshoidossa. Suuremmasta eläkkeestä on vara maksaa kalliimpikin hoito. Kotona asuessaan hänellä oli kylläkin suuret lääkekulut, mutta rahaa säästyi muuten, vaikka maksoi kotihoidosta.
Vieraalta ajatukselta tuntui, että omaiset olisivat väkisin “lykkäämästä vanhuksia jaloistaan” laitoshoitoon. Kukaan vanhus ei varmastikaan halua laitokseen, mutta jos muisti ei enää pelaa tai jalat, on väistämätön edessä.
Jalattoman, liikuntakyvyttömän vanhuksen ollessa kotonaan, ei ole pelkoa, että lähtisi omille teilleen, mutta kotona voi tapahtua muuta huolestuttavaa. Muistinsa menettäneen kohdalla yksin eläminen on vaarallisempaa. Voi tapahtua kaikenlaista. Äidin serkku dementoitui ja lasten mennessä käymään, olivat löytäneet äitinsä pesuhuoneesta. Oli yrittänyt sytyttää rivitalon pesuhuoneesseen nuotion, kun oli laittavinaan olohuoneen takkaan tulen. Onneksi ei ollut tuli syttynyt, mutta edessä oli laitoshoito.
On vuosikymmen ja enemmänkin mietitty meidän suurten ikäluokkien tuomaa taakkaa vanhustenhuollossa ja myös terveydenhuollossa. Me, jotka olemme saaneet koko aikuisiän tehdä työtä yhtäjaksoisesti, saamme tietysti myös eläkettä sen mukaisesti. Meillä on eläkkeelläkin ollessa hyvät tulot verrattuna ennen sotia syntyneiden eläkkeisiin. Kaikilla ei ole ollut kunnollista työeläketta. On katsottu, että meillä on vara maksaa niin terveydenhoidosta kuin vanhustenhuollostakin sitten vanhuksina. Näin varmaan onkin suuremmalla osalla. Mutta miten on niiden laita, jotka ovat joutuneet kärsimään pitkistäkin työttömyysjaksoista tai on työt loppuneet ja on laitettu “eläkeputkeen”, jolloin eläke jää pienemmäksi siitä syystä.
Tulevaisuuden vanhukset ovat ehkä parempikuntoisia ja osaavat myös vaatia palveluilta toisin kuin sodan aikana eläneet vaatimattomuuteen tottuneet, nyt vanhuuttaan elävät.
Ei meistä kukaan halua sairastaa, eikä tulla raihnaiseksi toisten armoilla eläviksi vanhuksiksi.
Meillä on kuitenkin elämä elettävänä, tuo se tullessaan sitten hyvää tai huonoa. Haluamme asua kotona ja huolehtia itse omista asioistamme, ilman yhteiskunnan holhousta tai tukea, mutta kun se ei aina olekaan mahdollista. Me tarvitsemme toisten apua ja tukea jossain elämämme vaiheessa.
Jossainhan on jotain pielessä, jos yksityinen palvelu on kuitenkin edullisempaa kuin kunnalta ostettu. Tulevana vanhuksena ilman muuta valitsisin yksityisen palvelun, jos se käy kukkarolle halvemmaksi, mutta laitoshoito on viimeinen, mihin haluaisin joutua.
Muutoksessa mennään, tilaaja tilaa ja palveluiden tuottaja tuottaa. Tuottajapuolen työntekijänä ei vain muutoksessa meinaa mukana pysyä. Tilaajapuolen päätöksenteossa on helpompaa toimia. Työntekijänä on vain työntekijänä tekemässä töitä palvelutuotannossa annettujen ohjeiden ja määräysten mukaisesti. Joskus ei tiedä tänään, mitä huominen tuo tullessaan. Ei enää näin mummoiässä tahdo vauhdissa mukana pysyä, varsinkaan kun on aikaisemmin tottunut siihen, että tietää missä mennään ja mitä tehdään. Ei ole koskaan tarvinnut turvautua tiedotuksessa kaupan oveen, kuten taannoin sain todeta työmaan uusista aukioloajoista tiedottamisesta. Hieman tuli hämmästeltyä, jollei aivan tuskastuttuakin, mutta saipahan tietoa, milloin avaa tulevaisuudessa ovet asiakkaille. Tämä on ehkä sitä määrätietoista, kannustavaa ja motivoivaa nykymenoa, mitä ei vanhana ymmärrä.
Ei ole helppoa rakentaa uutta toimivaa tuotantoa vanhan päälle ja vielä kiireellä taantuman ajamana. Helpompaa on kuitenkin olla työntekijänä seuraamassa, mitä ympärillä tapahtuu ja toivoa, että kaikki helpottuu ajan myötä. Reilun vuoden päästä ainakin omalta kohdaltani, kun aloitan asiakkaana.
En malttanut olla poissa jouluhulinoista, vaan piti päästä Tiiriöön tuhlaamaan. Mitään ei pitänyt ostaa ruokaa lukunnottamatta - toisin kävi. Kalliiksi oli käydä kotimatkakin, kun moottoritiellä joku hurjapää lähti ohittamaan. Ohi pääsi, mutta siihen sitten matka päättyikin - kaiteeseen ja keskelle ajoväylää. Oli niin hurja tilanne, että kesti pari tuntia toipua ja vieläkin hirvittää. Pieni auto ei malttanut jonossa odotella, vaan kiire oli. Meidän autollamme ei saa ajaa kuin kahdeksaakymppiä, joten ohi oli tietysti päästävä. Takana tuli jono autoja helmenä.
Kun ohittava auto palatessaan takaisin ajokaistalle silminnähden menetti ajoneuvonsa hallinnan, olin varma, että nyt rytisee. Ehdin ajatella, että tässäkö meidän joulumme sitten on. No, meidän joulullemme ei käynyt kuinkaan, kun mieheni sai onneksi hiljennettyä vauhtia ja heittelehtinyt auto kaiteeseen törmättyään ja aikansa pyörittyään pysähtyi keskelle ajokaistoja ja autollamme pääsi just ja just ohi oikealta puolelta irronneiden autonkappaleiden yli. Pysähtyä ei siinä tilanteessa enää auttanut, ettei koko perässä tullut jono olisi ollut samassa paketissa. Ilmoitus hälytyskeskukseen. Takaisin päästiin kääntymään vasta Hattelmalassa. Auto oli jo tien laidassa. Pari autoa oli pysähtynyt paikalle ja hälytysajoneuvot olivat tulossa.
Surin pelästyksissäni ääneen, miten siinä olisi meille käynyt, jos olisi rysähtänyt. En tullut heti ajatelleeksi, miten edessä olevan auton kuskille ja mahdollisille matkustajille olisi käynyt, ennenkuin mieheni siitä huomautti. Pieni auto olisi jäänyt retkiauton törmätessä toiseksi, ja meidän päällemme olisi tullut joukko lisää antamaan vauhtia. Toivottavasti eivät auton matkustajat törmäyksessä loukkaantuneet pahasti, että heidänkin joulunviettonsa kotona onnistuu.
Tuli taas kerran muistutus siitä, miten pienessä hetkessä voi kaikki muuttua. JOULURAUHAA - MYÖS LIIKENTEESSÄ!
Tilaisuus kuin tilaisuus, missä keskustellaan palveluista ja palveluiden tarpeesta, jostain syystä tarpeet ovat aina ”mummoilla”. Mummot tarvitsevat terveyspalveluita, palveluautoja, ja mummot vielä kaiken lisäksi osaavat vaatia. Onko nyt niin, että papoilla ei enää mitään tarpeita ole,varsinkaan tarvetta käyttää terveyskeskuksien palveluita, eikä tarvetta päästä kauppoihin. Vai odottavatko papat ukkoina täysihoidossa kotona odottamassa, että mummot asioivat heidän puolestaan. Toinen puoli asiasta on tietysti niin, että pappojen asioita ei enää tavitse hoidella, muuten kuin käydä kastelemassa kukkia kesäisin hautausmaalla ja jouluna viedä kynttilä.
Pari vuosikymmentä eteenpäin, niin taitaa mummoja olla enemmän kuin alle kouluikäisiä lapsia. Tässä saa sitten vain odotella, että palvelut pelaavat ja mummot pääsevät kulkemaan asioitaan hoitelemassa. 
|
|
|
