|
Pari viikkoa tuli seurattua Intian politikointia sikäläisestä televisiosta. Täytyy todeta, että meillä eletään rauhallista elämää myös politiikan teossa. Matkustimme edetakaisin Hki-Lontoo-Mumbai-Goa. Intiassa oli koko ajan päällä korkeampi terrorismiuhka. Kaksi päivää aikaisemmin oli annettu määräys korkeammista turvatoimista. Konekiväärein ja millä lie varustautuneita sotilaita kuhisi joka kentällä. Hotelliinkin oli tällä kertaa mentävä joka kerran sisään mennessä turvatarkastuksen kautta. Pari päivää ennen tuloamme oli tämä tehostettu valvonta tullut, mitään ei lähistöllä tapahtunut, mutta TV:stä näki mitä kauheuksia vähän kauempana oli. Panajissa oli pari päivää kestävä illmastokonfrenssi ja turvatoimet olivat melkoiset.
Hotellialueella tästä kaikesta ei ollut tietoakaan. Parin viikon ajan oli jos jonkinlaista pienempää konfrenssia, Oli Tetra Pak ja monta muuta kansainvälistä nimeä. Ranta-alueella ja puutarhassa pidettiin iltaisin juhlia. Hienonta oli sivusta seurata intialaisten tapaa luoda yhteishenkeä ja siten tehokkuutta.
Mellakoita oli valtion budjetista. Jos oikein ymmärsiin inflaation on ollut n. 18 %. Ruoan hinta on noussut ja oli uhka edelleen nousta, mutta kiivaan pariviikkoisen aikana budjettisopuun päästiin. Ruoan hintaa lasketaan ja polttoaineen korotetaan.
Tyytyväinen täytyy olla, meni sitten kuinka huonosti hyvänsä, niin ei ainakaan niin huonosti kuin tavallisella intialaisella.
Vierailu sikäläisessä kodissa oli kokemus sinänsä. Ovat hyvin vähään tyytyväisiä sukunsa ympäröimänä, toinen toisestaan huolehtien.
Olen ollut pitkään ”kaksoisagenttina” kunnallisessa päätöksenteossa. Tiedän, että varsinkin pienessä kunnassa se on tuonut joillakin henkilöillä ristiriitaisia tilanteita. Asiasta olen käynyt keskusteluja ja todennut, että minulle on kaksi eri asiaa - olla töissä ja päättämässä asioista. Työpäivän aikana olen palvelija.
Pitkä työkokemus on kuitenkin antanut mukanaan laajat tiedot yhteiskunnallisista asioista,kuten tiedon määrää on kertynyt muutenkin. Kirjastotyössä pysyy ajan tasalla, kun on avoin ja silmät auki. Haitaksi ei ole ollut myöskään tutustuminen hankittuun aineistoon. Myös tietoyhteiskunnan mukanaan tuomat tiedot ja taidot ovat auttaneet selviytymään arjessa. Tiedon määrä ei myöskään ole ollut haitaksi päätöksenteossa.
Näitä asiantuntija kaksoisagentteja on vähän yhdeltä jos toiseltakin alalta. Kuntatyönantajan palveluksessa olevia on tunnetusti paljon päättämässä. Onko asiantuntemus haitaksi vai hyödyksi, sen voi huomata vain päätöksiä tehtäessä. Olisiko päätöksenteko helpompaa ja luotettavampaa, jos päättämässä olisi vain yksityisten palveluntarjoajien edustajia.
Ehkä täytyy muistaa myös, kuinka paljon onkaan yhteiskunnan tukemana toimivia yrittäjiä. Verovaroja voidaan käyttää niin monella tavalla ja monesta taskusta.
En kovasti syyllisyyttä tunne, että olen joutunut melkein koko työelämäni olemaan kunnan tai kaupungin palkallisena (kohta 42 vuotta), mutta kuitenkin pienipalkkaisena. Syyllisyyttä en myöskään tunne siitä, että olen ja olen ollut päätöksenteossa mukana. Minulla on ollut onni saada olla mukana niin maakunnallisissa kuin seudullisissakin tehtävissä, joiden tehtävien kautta olen oppinut lähiseudut tuntemaan.
Niinhän se kuitenkin on, että… ”se koira älähtää, mihin kalikka kalahtaa”…
En tiedä, ajatteleeko kukaan oikeasti, että kaupunki rikastuisi ostaessaan palveluita yksityisiltä, mutta eivät pörssiyhtiöt, eivätkä muutkaan yksityiset yrittäjät tappiokseen yritystoimintaa pyöritä. Kaupunki kylläkin voi säästää yksityisille siirtyvissä palveluissa, koska silloinhan maksajana on suoraan palvelun saaja. Vanhus maksaa palveluasumisen kustannukset itse tai omaiset avustavat. Kulut ovat huomattavasti suuremmat, kun on asumisen kustannukset, hoito- sekä lääkekustannukset. Laitosasumisessa sentään jää rahaa omaankin käyttöön n. 18 %. Äidilläni jäi 130 euroa kuukaudessa, ollessaan laitoshoidossa, palvelutalossa asuessaan rahat eivät riittäneet. Tädilläni olisi jäänyt yli 300 euroa kuukaudessa laitoshoidossa. Suuremmasta eläkkeestä on vara maksaa kalliimpikin hoito. Kotona asuessaan hänellä oli kylläkin suuret lääkekulut, mutta rahaa säästyi muuten, vaikka maksoi kotihoidosta.
Vieraalta ajatukselta tuntui, että omaiset olisivat väkisin “lykkäämästä vanhuksia jaloistaan” laitoshoitoon. Kukaan vanhus ei varmastikaan halua laitokseen, mutta jos muisti ei enää pelaa tai jalat, on väistämätön edessä.
Jalattoman, liikuntakyvyttömän vanhuksen ollessa kotonaan, ei ole pelkoa, että lähtisi omille teilleen, mutta kotona voi tapahtua muuta huolestuttavaa. Muistinsa menettäneen kohdalla yksin eläminen on vaarallisempaa. Voi tapahtua kaikenlaista. Äidin serkku dementoitui ja lasten mennessä käymään, olivat löytäneet äitinsä pesuhuoneesta. Oli yrittänyt sytyttää rivitalon pesuhuoneesseen nuotion, kun oli laittavinaan olohuoneen takkaan tulen. Onneksi ei ollut tuli syttynyt, mutta edessä oli laitoshoito.
On vuosikymmen ja enemmänkin mietitty meidän suurten ikäluokkien tuomaa taakkaa vanhustenhuollossa ja myös terveydenhuollossa. Me, jotka olemme saaneet koko aikuisiän tehdä työtä yhtäjaksoisesti, saamme tietysti myös eläkettä sen mukaisesti. Meillä on eläkkeelläkin ollessa hyvät tulot verrattuna ennen sotia syntyneiden eläkkeisiin. Kaikilla ei ole ollut kunnollista työeläketta. On katsottu, että meillä on vara maksaa niin terveydenhoidosta kuin vanhustenhuollostakin sitten vanhuksina. Näin varmaan onkin suuremmalla osalla. Mutta miten on niiden laita, jotka ovat joutuneet kärsimään pitkistäkin työttömyysjaksoista tai on työt loppuneet ja on laitettu “eläkeputkeen”, jolloin eläke jää pienemmäksi siitä syystä.
Tulevaisuuden vanhukset ovat ehkä parempikuntoisia ja osaavat myös vaatia palveluilta toisin kuin sodan aikana eläneet vaatimattomuuteen tottuneet, nyt vanhuuttaan elävät.
Ei meistä kukaan halua sairastaa, eikä tulla raihnaiseksi toisten armoilla eläviksi vanhuksiksi.
Meillä on kuitenkin elämä elettävänä, tuo se tullessaan sitten hyvää tai huonoa. Haluamme asua kotona ja huolehtia itse omista asioistamme, ilman yhteiskunnan holhousta tai tukea, mutta kun se ei aina olekaan mahdollista. Me tarvitsemme toisten apua ja tukea jossain elämämme vaiheessa.
Jossainhan on jotain pielessä, jos yksityinen palvelu on kuitenkin edullisempaa kuin kunnalta ostettu. Tulevana vanhuksena ilman muuta valitsisin yksityisen palvelun, jos se käy kukkarolle halvemmaksi, mutta laitoshoito on viimeinen, mihin haluaisin joutua.
Muutoksessa mennään, tilaaja tilaa ja palveluiden tuottaja tuottaa. Tuottajapuolen työntekijänä ei vain muutoksessa meinaa mukana pysyä. Tilaajapuolen päätöksenteossa on helpompaa toimia. Työntekijänä on vain työntekijänä tekemässä töitä palvelutuotannossa annettujen ohjeiden ja määräysten mukaisesti. Joskus ei tiedä tänään, mitä huominen tuo tullessaan. Ei enää näin mummoiässä tahdo vauhdissa mukana pysyä, varsinkaan kun on aikaisemmin tottunut siihen, että tietää missä mennään ja mitä tehdään. Ei ole koskaan tarvinnut turvautua tiedotuksessa kaupan oveen, kuten taannoin sain todeta työmaan uusista aukioloajoista tiedottamisesta. Hieman tuli hämmästeltyä, jollei aivan tuskastuttuakin, mutta saipahan tietoa, milloin avaa tulevaisuudessa ovet asiakkaille. Tämä on ehkä sitä määrätietoista, kannustavaa ja motivoivaa nykymenoa, mitä ei vanhana ymmärrä.
Ei ole helppoa rakentaa uutta toimivaa tuotantoa vanhan päälle ja vielä kiireellä taantuman ajamana. Helpompaa on kuitenkin olla työntekijänä seuraamassa, mitä ympärillä tapahtuu ja toivoa, että kaikki helpottuu ajan myötä. Reilun vuoden päästä ainakin omalta kohdaltani, kun aloitan asiakkaana.
En malttanut olla poissa jouluhulinoista, vaan piti päästä Tiiriöön tuhlaamaan. Mitään ei pitänyt ostaa ruokaa lukunnottamatta - toisin kävi. Kalliiksi oli käydä kotimatkakin, kun moottoritiellä joku hurjapää lähti ohittamaan. Ohi pääsi, mutta siihen sitten matka päättyikin - kaiteeseen ja keskelle ajoväylää. Oli niin hurja tilanne, että kesti pari tuntia toipua ja vieläkin hirvittää. Pieni auto ei malttanut jonossa odotella, vaan kiire oli. Meidän autollamme ei saa ajaa kuin kahdeksaakymppiä, joten ohi oli tietysti päästävä. Takana tuli jono autoja helmenä.
Kun ohittava auto palatessaan takaisin ajokaistalle silminnähden menetti ajoneuvonsa hallinnan, olin varma, että nyt rytisee. Ehdin ajatella, että tässäkö meidän joulumme sitten on. No, meidän joulullemme ei käynyt kuinkaan, kun mieheni sai onneksi hiljennettyä vauhtia ja heittelehtinyt auto kaiteeseen törmättyään ja aikansa pyörittyään pysähtyi keskelle ajokaistoja ja autollamme pääsi just ja just ohi oikealta puolelta irronneiden autonkappaleiden yli. Pysähtyä ei siinä tilanteessa enää auttanut, ettei koko perässä tullut jono olisi ollut samassa paketissa. Ilmoitus hälytyskeskukseen. Takaisin päästiin kääntymään vasta Hattelmalassa. Auto oli jo tien laidassa. Pari autoa oli pysähtynyt paikalle ja hälytysajoneuvot olivat tulossa.
Surin pelästyksissäni ääneen, miten siinä olisi meille käynyt, jos olisi rysähtänyt. En tullut heti ajatelleeksi, miten edessä olevan auton kuskille ja mahdollisille matkustajille olisi käynyt, ennenkuin mieheni siitä huomautti. Pieni auto olisi jäänyt retkiauton törmätessä toiseksi, ja meidän päällemme olisi tullut joukko lisää antamaan vauhtia. Toivottavasti eivät auton matkustajat törmäyksessä loukkaantuneet pahasti, että heidänkin joulunviettonsa kotona onnistuu.
Tuli taas kerran muistutus siitä, miten pienessä hetkessä voi kaikki muuttua. JOULURAUHAA - MYÖS LIIKENTEESSÄ!
Tilaisuus kuin tilaisuus, missä keskustellaan palveluista ja palveluiden tarpeesta, jostain syystä tarpeet ovat aina ”mummoilla”. Mummot tarvitsevat terveyspalveluita, palveluautoja, ja mummot vielä kaiken lisäksi osaavat vaatia. Onko nyt niin, että papoilla ei enää mitään tarpeita ole,varsinkaan tarvetta käyttää terveyskeskuksien palveluita, eikä tarvetta päästä kauppoihin. Vai odottavatko papat ukkoina täysihoidossa kotona odottamassa, että mummot asioivat heidän puolestaan. Toinen puoli asiasta on tietysti niin, että pappojen asioita ei enää tavitse hoidella, muuten kuin käydä kastelemassa kukkia kesäisin hautausmaalla ja jouluna viedä kynttilä.
Pari vuosikymmentä eteenpäin, niin taitaa mummoja olla enemmän kuin alle kouluikäisiä lapsia. Tässä saa sitten vain odotella, että palvelut pelaavat ja mummot pääsevät kulkemaan asioitaan hoitelemassa. 
30.11.39 oli merkittävä päivä. Silloin oli mm. isäni syntymäpäivä, täytti 18 v. Tämä tarkoitti myös sitä, että sotimaan joutui melko pian lähtemään. Isäni sotiminen päättyi kuitenkin melko lyhyeen, kun pommi putosi säästäen hengen, mutta kuulo toisesta korvasta meni, kun korvat täyttyivät hiekasta. Sotimaan hänen ei enää tarvinnut mennä. Loppuajan hän oli venäläisten sotavankien vartijana. Vartijana hän oppi venäjää, mitä häpesin pikkutyttönä, kun oltiin kävelyllä, ja hän kaverinsa kanssa ”polotti venättä”, kuten meillä sanottiin. Nyt se kielitaito olisi hyväkin olemassa.
Ilman sodan tuomaa pakkomuuttoa Kannakselta, eivät äitini ja isäni olisi tavanneetkaan. Hämeenlinnan Karjala-seurassa tapasivat. äiti tanhusi ja isä oli näytelmäkerhossa. Ilman sotaa ei moni hämäläis-karjalainen avioliittokaan olisi syntynyt ja näin heimot sekoittuneet ja karjalaisuus sulautunut hämäläiseen elämänmenoon.
En olisi minäkään tässä aamukahvia juodessani kirjoittelemassa. Olisi jäänyt kuulematta monet edesmenneen äitini evakkomuistelut ja monet kertomukset elämästä Terijoen rannoilla. Isäni ei sodasta halunnut puhua, kokemus oli nuorelle miehelle liian raju.
 Aamulla kirjoittelin kommentin Sarin asialliseen kirjoitukseen. Aamupäivä on ollut aikaa pohtia ennen töihin menoa tätä maailman menoa.
Kaupunki suurena työnantajana ei ole ainoa, mikä tässä kaupungissa lomauttaa. On vielä uhkaavampaa, kun suurten yritysten henkilöstöä ei pelkästään lomauteta, vaan rahan tulo loppuu kokonaan. Jo lapsensa aikuisikään saaneet perheet pärjäilevät ehkä jotenkin, mutta asuntovelalliset lapsiperheet ovat vaikeuksissa. Lähimuistissa on vielä suuren asuntovelan maksamisen tuska, kun piti autovelkaakin ottaa. Oma palkani meni asuntoon ja lapsenhoitomaksuihin, miehen palkalla piti saada auto maksettua sekä saada katettua muut elämisen menot. Oli siinä miettimistä palkkapäivänä, mitkä laskut voi odotella seuraavaan tilipäivään.
Toivoa täytyy, että Hämeenlinnassa pysyvät nämä suuret yritykset, eivätkä hae voittojaan muualta. Itse olen haaveillut elämästä halvemmissa maissa. Mikä olisi viettää vaikkapa kuukausi Intiassa nauttien lämmöstä ja hymyilevistä ihmisistä, muttei kylläkään yksin. Vaikka lomautettuna pitkällä lomalla voisi sen tehdä, niin toisella puoliskolla on kuitenkin vielä töitä. Joten haaveilla vain voi eläkepäivistä Etelä-Goan aurinkoisilla rannoilla.
Tulee kirjoiteltua, mitä milloinkin mieleen tulee, niin ettei aina tule ajatelleeksi, mitä voi ja saa kirjoittaa, kun ei vielä eläkkeellä ole. Liikunnan ilo on kuitenkin se, mistä voin kirjoittaa. Mitä mahtavinta onkaan, kuten aikaisemminkin olen kirjoitellut, päästä rämpimään metsään (tai suolle). Eilen oli sateen uhka, mutta kuitenkin uskaltauduimme ystävättäreni kansaa metsään. Ämpäri, poimuri ja muovipussi mukana suunistimme lähimetsään. Menimme kuitenkin autolla, ei siellä jaksa rämpiä, jos ensin kävelee tai fillaroi monta kilometriä ja muutenkin, oli saateen uhka päällä.
Vanha kuusimetsä oli kuin odottamassa meitä. Miten mukavan pehmeää oli sammal jalkojen alla. Silmä tarkkana, katse maahan luotuna kulkien ja etsien mahdollisia sieniapajia. Ja löytyihän niitä! Uskomatonta, miten paljon. Kuljimme syvälle metsään ristiin, rastiin melkoisten ryteikköjenkin läpi, mutta kannatti. Pienten koivunalkujen juurilta heinikosta teki hyviä löytöjä - suuret kanttarellit siellä odottivat hakijaansa. Ja voi niitä suppilovahveromattoja! Ämpäri täyttyi. Kolmen tunnin ulkoilu ja liikunta kannatti. Ämpärillinen sieniä ja mikä olo! Ei muutama kierros pururadalla vastaa metsässä liikkumisen iloa!
En tiedä, kuinka tosissaan unipillereistä on oltu, mutta tosiasia on, että siinä vaiheessa, kun ollaan laitoshoidon tarpeessa, on pillereitäkin melko varmaan syötävä. On jos jonkinlaista vaivaa ja sairautta. Laitokseenhan joutuu turvautumaan vasta viimeisenä mahdollisuutena.
Jollei pillereitä syötäisi eri vaivoihin, olisi loppu jo tullut luonnollisesti. Kauheaa oli katsella edesmenneen tätini pillerikoteloa. Neljä-viisi pilleriä kerralla ja monta kertaa päivässä, vähintään kahtatoista eri lääkettä. Ilman pillereitä olisi kuollut 70-vuotisjuhliensa jälkeen, kun sai vakavan sairauskohtauksen. Nyt pääsi pillereiden turvin 80-vuotisjuhlansakin viettämään ja vielä silloin kotona. Kun sitten joulun alla sai keuhkokuumeen, eikä pystynyt pillereitään nielemään, hoitajat ilmoittivat, ettei elä kauan, kun lääkeitäkään ei pysty nielemään. Näinhän kävi, kun päästiin Tampereelle ja mentiin huoneeseen, en enää saanut heräteltyä. Ihmettelin, kun en saanut hereille. Totesin vain, että otsa ei enää kuuma ole, oli lämmin. Sitten tajusin, ettei hengitä. Oli hetkeä aikaisemmin kuollut.
Tätini tosin toivoi, että olisi saanut kotona olla loppuun saakka. Monta kertaa hänkin mietti huonossa kunnossa ollessaan samaa kuin Utrio. Tätini oli myös kirjailija.
|
|
|