Tuuloksen tuulia

Kyllä nyt harmittaa selkäsairaan kohtelu.
Selkäsairaan jalka teki stopin. Pelko halvaantumisesta kiirehti yhteydenottoa kuntoutuksesta vastaavaan hoitolaitokseen. Yhteydenotto KELAaan ja kysymys, korvaako KELA kyydin. Vastauksena oli, että korvaa, koska kysymyksessä on vaikeasti hoidettavissa oleva selän sairaus ja kuntoutuksesta vastaava lääkäri voi ottaa pikaisesti vastaan hoidettavan. Asia selvä tähän asti. Sitten taksin tilaaminen. Asiakas sai tilattua oman alueen taksin, joka lupasi odottaa käynnin ajan. Ei ollut väliä, kestääkö käynti tunnin tai puolitoista, aikaa oli odottaa. Koska taksin tilaaminen tapahtui suoraan alueen omalta taksilta, maksu pitää myöskin maksaa suoraan taksiyrittäjälle ja korvauksen voi hakea jälkeenpäin.

Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes asiakas meni ilmoittamaan, että selkärangan kuvaus on silloin ja silloin, kestää vielä vähän aikaa. Taksin kuljettaja otti yhteyttä yrittäjään ja ilmoitti, että vielä menee jonkin aikaa. Ja yllätys, yllätys… Taksiyrittäjä ilmoitti, että auto on saatava heti takaisin, koska on ajettavana uusi kyyti. Näin sitten tapahtui - auto lähti ja asiakas jäi kuin ”orpo piru” Helsinkiin. Eipä tässä vielä kaikki. Uuden taksin sai tietysti tilattua ja kotiin pääsi. Yllätys tuli sitten, kun KELA päätti maksaa vain kustannukset lähimpään keskussairaalaan ja pelkästään laskennallisen menomatkan. Kustannuksia sairaalassa käynnistä oli matkasta aiheutunut yli neljä sataa euroa. Pienen päivärahan turvin elelevä asiakas on joutunut pulaan saamatta jääneiden korvausten vuoksi.

Ensinnäkin KELAn vastaus oli yhteydenotosta, että vaikka puhelimessa oli kerrottu, että matka korvataan, näin ei kuitenkaan tapahdu, koska keskussairaalalta olisi pitänyt olla maksusitoumus kyseiseen hoitolaitokseen. Lisäksi ilmoitettiin, että päätöksestä on turha valittaa. He eivät lähde selvittelemään jonkin puhelun sisältöä ja lupauksia. Päätös pitää. No, tähän on kai tyydyttävä.

Mutta taksiyrittäjään. Se, että taksi oli luvannut odottaa asiakasta, eikä odottanutkaan, tuli kalliiksi. Odotusajalta mittari raksutti euroja. Kuljettajan ilmoitettua, että omistaja käski lähtea heti takaisin, asiakas maksoi kyydin odotusaikoineen. Uuden taksin tilaaminen ja paluumatka maksoi pari sataa. Helsinkiin tuodun paluumatka ei olisi maksanut euron euroa, jos paluu olisi tapahtunut samalla taksilla, vaan maksettavaksi olisi jäänyt ainoastaan menomatka odotusaikoineen.

Vastuuntunto on hävinnyt ahneuden edessä ja tuskissaan oleva asiakas saa nyt tuskailla saamatta jääneitä korvauksiaan.

Luin erään talouslehden juttua jättivedätyksestä. Pitäisikö 70- ja 80-luvuilla syntyneiden tunteä itsensä vedätetyksi, kun suuret ikäluokat saavat nauttia täysimääräisistä eläkkeistä. Suurten ikäluokkien edustajana ja jo eläkepäätöksen saaneena, voin todeta, että eläke tulee olemaan ihan kohtuullinen. Mutta että tuntisin jotenkin kuuluvani johonkin jättivedättäjien joukkoon, en allekirjoita.

Jäädessäni eläkkeelle on takanani yli 45 vuotta yhtäjaksoista ”työputkea”. Olen ollut siinä etuoikeutettujen joukossa, joiden ei ole tarvinnut olla koskaan työttömänä. Koulun kesälomienkin ajaksi (3 kk) sai aina töitä. Jo 12-vuotiaana sain olla harventamassa Ahveniston sairaalan kasvimaalla porkkanoita ja punajuuria pari viikkoa.

Se, että ennen sai helposti töitä, johti siihen, että opiskelu jäi vähemmälle. Työtä hakiessa ei koulutusvaatimuksetkaan olleet korkeat. Naisille riitti yleensa keskikoulu ja hyvä konekirjoitustaito. Työpaikalla koulutettiin tehtäviin.
Jos ei ollut varaa itsellä opiskella, piti ottaa kallista lainaa. Ei ollut tukijärjestelmiä.

Nykyään puhutaan, että eläkeikää pitäisi nostaa. Jos me 60-luvulla työuramme aloittaneet pääsemme aikaisemmin eläkkeelle, olemme kuitenkin olleet yli neljänkymmentä vuotta työelämässä. Nykyään pitkä koulutus työelämään päästäkseen aiheuttaa sen, että työura voi jäädä lyhyemmäksi kuin ennen.

Suurimpia syitä työuran lyhyyteen, on nuorten työttömyys. Eikä tätä työttömyyttä paranna, jos kohtuullista eläkettä nauttivat menevät eläkkeellä ollessaan töihin. Työnantajan on helpompi ottaa jo eläkkeellä oleva sijaiseksi, kuin opettaa nuori tehtävään.

Eilinen uhkaava tilanne Tuuloksessa ei onneksi aiheuttanut kenellekään vahinkoja, mutta ajatus jäi kytemään, että mitä jos… Jos lapset olisivat olleet aamulla liikkeellä ja uteliaana olisivat tutkineet kevyenliikenteen väylän vieressä olevaa räjähdekassia. Kuinka voi joku olla näin ajattelematon. Mikä oli teon motiivi? Oliko kyseessä huomion herättäminen, julkisuushakuisuus? Voiko kukaan aikuinen tehdä tällaista? Mutta, kuka nuori voi saada räjähteitä? Tai onhan näitä tapauksia. Onko päihtyneenä tai huumaantuneena tehty, ajattelematta mahdollisista seurauksista.

Joka tapauksessa eilen tuli koettua pelonsekaisia tunteita, kun ajatteli, että mihin maailma on oikein menossa. Täällä maaseudun rauhassakin tapahtuu tällaista, mitä ei osaa edes kuvitella tapahtuvaksi. Onneksi oli valpas koiranulkoiluttaja, ettei jäänyt vain ihmettelemään kuten aikaisemmin kassin havainnut.

Yli kaksikymmentä vuotta on satutunteja pidetty Tuuloksen kirjastossa joka toinen viikko syys- ja kevätkaudella. Koko tämän ajan olen ollut ”satutätinä”, poikkeuksia lukuunottamatta. Eilen oli kuitenkin viimeinen satutunti omalta kohdaltani.

Mikä onkaan ollut mieltä kohottavampaa kuin seurata lasten kasvamista lukemista harrastaviksi aikuisiksi. Ensimmäiset satutuntilaiseni ovat jo yli kolmekymppisiä. Satunnit kasvattavat lapsista ahkeria kirjaston käyttäjiä ja opettavat ymmärtämään lukemisen tärkeyden.

Hämmästyttävää on, että vielä tänä päivänä on yläasteelle siirtyvien nuorten joukossa huonoja lukijoita. Sujuva lukeminen ja sisältöjen ymmärtäminen tekisi koulunkäynnistä helpomman. Onko syynä kotona lukemisharrastukseen innostamisen puute vai muut syyt, sitä on ulkopuolisen vaikea tietää.

Kokemuksia on omasta nuoruudestani mummon tokaisut hänen käydessään, että …”tekisit edes jotain hyödyllistä, vaikka käsitöitä”, kun näki minut kirja kädessäni. Toivottavasti tämä vanha ajattelutapa on kuitenkin jo taakse jäänyttä aikaa.

Vielä eiliseen. Satutuntilaisilta sain eilen kiitokseksi liikuttavan herkän keväisen laululeikin ja kauniin kesäkukan.
Kiitokset täytyy tässä samalla lähettää kaikille, jotka ovat vuosien aikana jaksaneet kuunnella satuiluani. Erityisesti kiitokset kuuluvat vanhemmille ja hoitotädeille, jotka ovat tehneet satutuntien pidon mahdolliseksi.

Alkoi parin viikon loma ja sen jälkeen on työpäiviä jäljellä enää seitsemän viikon verran. Todeta täytyy, ettei uskoisi kuinka yli neljäkymmentä vuotta on kulunut nopeasti. Korkea muuri estää kuitenkin vielä ajattelemasta, että mitä sen jälkeen. Satuiluahan kylläkin voi jatkaa ilman satutuntejakin!

Lunta ja pimeyttä on riittänyt tänäkin talvena. Kauniit hohtavat hanget ovat ilo silmille, mutta toista miettii, kun aamun pimeydessä yrittää saada pihan lumia johonkin mahtumaan. Jos olisi vielä pieniä lapsia, olisivat riemuissaan lumen määrästä. Tekemistä ulkona riittäisi. Nyt lumi antaa mahdollisuuden hyötyliikuntaan. Ei tarvitse lähteä lenkille, kun on tunnin rehkinyt aamulla pihatöissä.

Teiden auraukset ovat saaneet asukkaat liikkeelle. Tiet on aurattu tärkeysjärjestyksessä. Epätietoisuutta on ollut, mitkä tiet ovat kaupungin hoidettavia, mitkä yksityisen hoidettavana.

Kulkemaan on kuitenkin päästy, vaikkakin joulusta saakka pimeydessä. Säästöä on tullut, kun katuvalot eivät pala. Kiireellä on hintansa ja kiire voi loppua lyhyeen. Näin oli Syrjäntakanakin, kun mutkat ajettiin suoraksi ja tuli lyhtypylväs vastaan. Onneksi ei tullut henkilövahinkoa, mutta pimeys tuli. Nyt puoli Syrjäntakaa saa pimeydessä vaeltaa ja löytää tiensä! Vahingolle ei voi mitään, mutta korjaus kestää. Onneksi ollaan menossa kevättä kohti ja on valkeat hanget. Eiköhän kohta saada valoakin aamun ja illan pimeyteen ja koulumatkat lapsille turvallisiksi.

Olo on kuin vainotulla. Syyllisyys kasvaa kirjoittelun myötä. Kuinka julkinen asia on henkilön eläkkeelle jääminen, en tiedä. Ei kuitenkaan tunnu kohtuulliselta, että eläköityminen on syy, miksi kirjastoa oltiin siirtämässä, ja nyt viimeisissä kirjoituksissa lopettamassa. Vaikka eläkeikäni täyttyy ensi vuoden syyskuussa ja täyttä eläkettä voin nauttia lokakuun alusta, en kuitenkaan ole vielä hakenut eläkettä, enkä ole irtisanoutumassakaan.

Kun on vuodesta 1967 ollut tekemässä työtä kirjojen parissa, ei tunnu mitenkään kohtuulliselta, että pitkää työuraa on päättämässä nykyisenlaiset uhkakuvat. Viroista sen verran, että olen työsuhteinen työntekijä, joten vapaa-aikani on vapaa-aikaa, ja saan nauttia vapaudestani, miten parhaaksi koen. Virkani meni kuntaliitoksen myötä, joten sitä ei enää voi lopettaa.

Olisiko ratkaisu kirjaston säilyttämiselle eläköityminen vasta vuonna 2016, mihin saakka voisin työtä tehdä. Vasta ensi syksynä näkee, mihin suuntaan henkilökohtaisen ratkaisun tekee. Jääkö eläkkeelle, vai saako toisenlaisella ratkaisulla kirjastopalvelut jäädä alueelle nykyisenlaisena.

Palveluista päättävät muut, mutta eläkkeelle siirtymisestä päätän ihan minä itse. Voihan olla, että sitä tullaankin suosittelemaan.

On Tuuloksen kirjasto sijoitettuna minne hyvänsä, niin pääasia on, että palvelut alueelta löytyy. Kuitenkin eilinen päätös pitää kirjasto Syrjäntakana, on voitto asukkaille, jotka ovat tehneet työtä palvelun säilymisen puolesta alueella. Päätös on tehty ja sen mukaan on elettävä, oli asiasta mitä mieltä hyvänsä. Helpotus on saada tehdä vielä reilut puoli vuotta työtä kirjaston hyväksi, kun päätöksen jälkeen päästään taas normaaliin päiväjärjestykseen, toivottavasti.

Aika näyttää mihin kehitys vie. Miten tulevaisuudessa tuotettua tekstiä luetaan ja lainataan. Tulevaisuuden kirjasto saataa olla oikeasti virtuaalikirjasto. Sähköisessä muodossa saamme tekstit omalle koneellemme. Klikkaus kuvaan ja kirja aukenee! Ehkä täytyy kuitenkin ensin saada laite, mikä muistuttaa fyysisesti kirjaa, niin saa oikeanlaiseen tunteen lukemiseensa.

Kirjasto harvaan asutulla seudulla on kuitenkin myös kohtaamispaikka. Yksin asuva voi sanan pari vaihtaa paikkalla olevien muiden asiakkaiden kanssa. Kaverit tapaavat toisiaan. Näin pakkasella on mukavampi olla sisätiloissa kuin ulkona palelemassa. Kirjastoon voi poiketa ihan muuten vain. Voi istuskella, lueskella lehtiä - rentoutua. Nämä nautinnot ovat minullakin kohta edessä. Voin muuten vain poiketa kirjastoon ja tavata muita alueen asukkaita. Toivottavasti voin tulevaisuudessa myös osallistua Tuuloksen kirjastossa järjestettäviin tilaisuuksiin ja tapahtumiin.

Kovasti ovat tunteet pinnassa alueemme asukkailla palveluiden hävitessä yksi toisensa jälkeen kuntaliitoksen myötä.
Liikunta tekee hyvää ja edistää terveyttä. Minulle huomautettiinkin, että kyllä se eläkeläisellekin tekee hyvää kävellä. Näinhän se on. Ei tarvitse erikseen lähteä kävelylenkille, kun vaikkapa ensin aamusta lähtee terveyskeskukseen labrakokeisiin syömättä ja juomatta. Kävelee kilometrin-puoli bussipysäkille ja Lammilla pysäkiltä taas pari kilometriä terveyskeskukseen. Hetken istuttuaan kokeiden oton jälkeen voi taas kävellä Lammin keskustaan odottelemaan linja-auton tuloa. Parinkin tunnin odottelun aikana voi piipahtaa kahville, ettei syömättä koko aamua tarvitse olla.

Samaan matkaan on hyvä yhdistää ruokakaupassa käyntikin ja käydä lainaamassa pari kirjaa, jos ehtii. Jos odotusaikaa ei jää, voi jäädä bussista pois Pohjoisten kylässä ja käydä ostoksilla kauppakeskuksessa. Kun on ennakkoon ajatellut asioinnit, on ottanut repun selkään. Kun ei osta kovin raskasta ruokaa ja lainaa vain pari kevyttä kirjaa, niin reppu selässä parin-kolmen kilometrin matkaa taittuu nopeasti reipaasti kävellen.

Tosi on, jos terveenä pysyy, ei välttämättä tarvitse tehdä matkoja terveyskeskukseen, ruokakaupassakaan ei usein tarvitse käydä. Reippaalle kävelylenkille on joka tapauksessa päivittäin lähdettävä, että eläkeläisenäkin pysyy kohtalaisessa kunnossa.
Ennakoidaan tulevaa ja lenkkeillään. Viiden-kuuden kilometrin päivittäiset sauvakävelyt pitävät kunnon ja mielen korkealla.

Synkät tulevaisuuden kuvat saavat jäädä unohduksiin. Täytyy tässä ajatella vain, miten mahtava kesä meillä Suomessa tänä kesänä oli. Kun ei ajattele myrskyjä, eikä sitä kuinka tuskastuttavaa jatkuva helle voi olla.
Takanani on viileä loma Lapissa. Voimia antaa, kun ajattelee aavoja soita ja lakkamättäitä. Keltainen kullan väri silmissä on kuin auringonpaiste, mikä antaa valoa tähän synkkään syksyyn. Pariviikkoinen rämpiminen tunturisoilla, ja kumartuminen jokaisen lakan edessä, oli melkoinen kunnonkohotusloma. Sieniä oli enemmän kuin koskaan olen nähnyt, mutta niiden edessä en kumarrellut, paitsi kuvia ottaessani.
Kun ei vähään aikaan tarvinnut ajatella muuta kuin, mihin jalkansa laittaa, ettei uppoa tai kompastu rähmälleen suolle, ajatukset saivat levätä.

Paluu arkeen oli taas toinen juttu. Tunne on kuin upottavalla suolla, kun tulevaisuutta ajattelee. Ei upota, mutta silti on kuin olisi rähmällään. Onneksi on valoa pilkistelemässä. Ensi kesäloman jälkeen voi jäädä suolle vähän pidemmäksikin aikaa, jos kunto kestää.

Huomenta!
Monesti olen viime vuosina ajatellut sukupolven vaihdoksia, niin eduskunnssa kuin kunnallisellakin puolella. Kun on elänyt 50- ja 60-lukujen niukkuuden, ei ole aina ymmärtänyt tätä nykymaailman menoa. Arvot ovat missä ovat. 70-luvun ”vapaan kasvatuksen” tulokset ovat luku sinänsä. Kun lapsuus ja nuoruus keskittyvät vain omaan napaan tuijottamiseen, ilman kodin antamia rajoja, ei voi kasvaa kuin itsekeskeisiä aikuisia. Jos ei sosiaalisuutta ja toisten huomiomista opita jo lapsuudessa, ei sitä enää opitä aikuisenakaan.

Elämä kuitenkin opettaa. Vastoinkäymisten kautta on mahdollisuus oppia, jos ottaa opikseen, eikä syytä muita.

Äitini siirrettiin Uppsala-talolta Voutilaan sen valmistuttua. Vanhukselle se oli suurten lupausten muutos, muutos parempaan. Nämä lupaukset eivät päässeet hänen kohdallaan toteutumaan. Virikkeelliset loppuvuodet olivat osa unelmaa. Unelmat olisivat osittain totetutuneet, jos en olisi ollut työelämässä, vaan minulla olisi arkipäivinä ollut mahdollisuus olla hänen kanssaan ja hyödyntää Voutilan antamia mahdollisuuksia.

Kaikki vapaaehtoistyö vanhusten hyväksi on tarpeen. Pienistäkin asioista saadaan päivään arjesta poikkeavaa mielihyvää tuottavaa piristystä. Jos jollakin pienellä rahallisella sijoituksella saadaan parannusta, niin se on ihan ok.

Tämä ”aamunavaus” heräsi aurinkovarjokeskustelusta. Ei muiden ajatteleminen ja huomioiminen ole niinkään riippuvainen poliittisesta suuntauksesta kuin henkilökohtaisesta ajatusmaailmasta.